Elovena-tyttö

Vappuaatto ei kunnolla valkene; lunta ei maassa juuri nyt ole, mutta sää on pilvinen ja sateinen ja onkin hyvää aikaa lukea kirjaa seuraaviksi lähipäiviksi. Saimme orientaatiotehtäväksi lukea maahanmuuttajia koskevaa kaunokirjallisuutta. Puolikas tiimistämme valitsi luettavaksi Arto Salmisen Turvapaikan ja Anja Snellmanin Parvekejumalat. Molemmat kirjat ovat minulle entuudestaan tuttuja, ja ajattelin niiden olevan nopeita ja helppolukuisia tämänkaltaiseen tehtävään. Molempien kirjojen pitäisi myös löytyä kirjahyllystäni, mutta eipä löytynyt - ei ole ollut aikoihin enää aakkosjärjestyksestä tietoakaan kirjoissani. Niinpä piti äkkiä keksiä vappulukemistoksi joku toinen kirja aiheesta. Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kirjana oli entisen kurssikaverini, Roope Lipastin Elovena-tyttö, joka jossain määrin sivuaa aihetta.

Kirja on tyypillistä Lipastia eli lämminhenkistä ja huumorin sävyttämää. Huumori muuten yhdistää tämän kirjan myös toiseen valintaani eli Salmisen Turvapaikkaan, jonka sävy on tosin paljon roisimpaa. Uudessa kirjallisuusohjelmassa Pilkun jälkeen käsiteltiin taannoin tätä Salmisenkin kirjaa, ja siinä minua selvästi nuoremmat ja osin maahanmuuttajataustaiset lukijat, kirjailijoita itsekin, pitivät kirjaa rasistisena. Niinkin sen voi lukea, etenkin jos Salmisen mustan huumorin sävyttämä tyyli ei ole muuten lainkaan tuttu. Salminenhan kirjoittaa kaikista yhtä tylysti, oli henkilöiden tausta mitä tahansa.

On muistettava, että Salmisen kirja on jo yli 20 vuotta vanha, Lipastin kirja on kirjoitettu syksyn 2015 "maahanmuuttajatulvan" jälkeen. Lähtökohdat ovat kirjoissa sikälikin perin erilaiset. Molemmissa kirjoissa käsitellään kuitenkin ennakkoluuloja ja stereotyyppisiä käsityksiä kansalaisuuksista puolin ja toisin. Lipastin kirja rakentuu niin, että varsinaisen tarinan rinnalla tulee otteita Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille -kirjasta. Tuollaista kirjaa ei ole, mutta hyvin voisi olla - vaikka se on humoristinen kuvaus suomalaisista, ominaispiirteistämme sekä tavoistamme, siellä on joukossa paljon tottakin. Luulen kyllä, että ulkomaalaiset eivät välttämättä kaikkea tuota ymmärtäisi oikein vaan saattaisivat lukea kirjaa liian kirjaimellisesti. Ainakin elleivät olisi vielä yhtään perillä suomalaisten oudosta huumorintajusta.

Millaisia me suomalaiset sitten olemme Suomalaisuuden käsikirjan mukaan? Me olemme jähmeä kansa, joskin jähmeydessä on eroa eri puolella Suomea: idässä asuu puheliaita ja tunteellisia ihmisiä, jotka itkevät aina kun eivät naura. Lännessä puolestaan pärjätään vähemmillä sanoilla, mikä on kirjoittajan mukaan hyvä siinä mielessä, että ne vähätkin sanat tuppaavat olemaan tylyjä. Suomalainen ei halua olla vaivaksi, mikä esimerkiksi ravintolakulttuurissa näkyy niin, että ravintoloissa on tärkeää olla hiljaa ja valittamatta, vaikka ruoka olisi kuinka pahaa. Apua emme toisilta pyydä ja kovin ahdistavaa jäädä kiitollisuudenvelkaan, minkä vuoksi emme mielellään tarjoa kenellekään juomaa ravintolassa tai ainakaan emme mielellään ota vastaan ystävän tarjoamaa juomaa. Kyläilyäkin on viisainta harrastaa vuorotellen. Jos joskus pitää jostain valittaa, se kannattaa tehdä paperilapulla ja nimimerkin tapaa. Tätä tapaa harrastetaan etenkin kerrostaloissa. Tätä samaa "en halua olla vaivaksi" -ideologiaa kuvaa myös se, miten innokkaita olemme jonottamaan. Jonotamme vaikka ilmaisia ämpäreitä ja osaamme jonottaa asiallisesti, etuilematta. Emmekä juttele jonossakaan turhia. Olemme mielestämme maailman ahkerin kansa, vaikka todellisuus on nykyisin vallan muuta: ahkeruudessa meidät ohittavat ainakin aasialaiset, amerikkalaiset, saksalaiset ja muurahaiset. Ahkeruuden lisäksi liitämme perusominaisuuksiimme luotettavuuden. Pidämme kiinni sovituista asioista ja aikatauluista; poikkeus tässä on vain rakennusteollisuudessa ja raideliikenteessä.

Matkailijan - tai miksei maahanmuuttajankin - kannattaa kiinnittää Suomessa huomiota arkkitehtuurin lisäksi suomalaiseen muotoiluun. Vaikka Aaltomaljakko ei ole lain mukaan pakollinen suomalaiskodin varuste, mutta sellainen on hyvä olla, vähän niin kuin palosammutin ja muumimuki. Suomalainen hieno keksintö on äitiyspakkaus, josta on tulossa vientituote, sillä pian muutkin tajuavat, miten hienoa on laittaa lapsi nukkumaan pahvilaatikkoon. Koko kansaa yhdistäviä kokemuksia ei juurikaan ole, ellei sellaisiksi lasketa Vesa-Matti Loirin ihailua, itsenäisyyspäivän juhlien seuraamista televisiosta sekä muutamia omituisia ruokia, kuten mämmiä ja salmiakkia.

Suvaitsevaisia olemme jossain määrin, ja siinäkin on maantietellisiä eroja, sillä esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä suvaitaan Helsingin Kalliossa huomattavasti paremmin kuin muualla Suomessa. Tom of Finlandin isokulliset miehet ovat löytäneet paikkansa lakanoissa, perheenäitien kauppakasseissa ja jopa kahvipaketissa, mutta kirkolla on edelleen suuria vaikeuksia vihkiä homopareja. Tasa-arvoisiakin olemme, siinä määrin, että korkeasti koulutettujen töiden palkkoja on jouduttu alentamaan, jotta miesten palkkaetumatka säilyisi eikä heille tulisi paha mieli.

Me suomalaiset rakastamme sääntöjä. Vaikka me samalla niitä usein vihaammekin, me kuitenkin noudatamme niitä varsin tunnollisesti. Kestämme jopa oudot säännöt ja lait, kuten sen, että 15-vuotias saa aseluvan haulikkoon, mutta hän ei saa ostaa tähtisadetikkuja. Kertoipa eräs amerikkalainen taannoin Hesarissa, miten hän aikoinaan hämmästeli aamuöisessä Helsingissä, miten tolkuttoman humalainen suomalaismies odotti kiltisti liikennevalojen punaisen vaihtumista vihreäksi, näin siitäkin huolimatta, että missään ei näkynyt ristinsielua, autoista puhumattakaan.

Tällaiseen Suomeen Lipastin kirjan pommille toisen jalkansa menettänyt maahanmuuttaja Jussuf tulee. Mies on tullut Suomeen yksin, vaikka hänellä kuulemma on kaksi lastakin. Hän etsii suomalaista Elovena-tyttöä, jonka kuvan on tatuoinut jalantynkäänsä. Marja on lääkäri, jonka hän kohtasi menettäessään jalkansa. Jussuf tulee maahan Lontoosta, mutta automaattisesti suomalaiset naapurit ajattelevat hänen olevan "Bagdadin poikia", joka on tottunut keittämään ruokansa nuotiolla ja on alun perin paennut sotaa ja kidutusta. Mutta onneksi ystävällinen naapuri, keski-ikäinen, työelämästä syrjäytetty ja vaimonsa hylkäämä Pekka vie Jussufille mustikkapiirakkaa, joka on "suomalaista superruokaa, joka saa unohtamaan kidutuksen, toisin kuin silakkalaatikko". Kun Pekka huomaa naapurinsa kädessä pitkän arven, hän on varma, että noin pitkää arpea ei synny kuin machetella.

Pekka on suvaitsevainen, joka haluaa auttaa Jussufia integroitumaan nopeasti Suomeen, sillä hän tietää, ettei jos ei niin käy, hän saattaa ryhtyä terroristiksi. Onneksi uuden naapurin huoneistossa ei vielä ollut siitä merkkejä, siellä ei näkynyt esimerkiksi aseita. Sen sijaan hän näki tietokoneen ja printterin, mistä Pekka päättelee miehen olevan karkotettu mielipiteidensä vuoksi. Jussuf kertoo olevansa toimittaja, mutta Pekka tiedustelee, mitä töitä tuore maahanmuuttaja aikoo Suomessa tehdä, sillä kirjoittamisella ei itseä elätetä. Jussuf kertoo haaveilleensa kebab-paikan perustamisesta, ja näin toteuttaa suomalaisten käsityksiä maahanmuuttajista.

Jussufin naapurustossa on Suomi pienoiskoossa. Siellä on Pekan, jonkinlaisen keskivertosuomalaisen lisäksi Pirjo, joka edustaa kai sitä, mitä "Suomi ensin" ja "Rajat kiinni" -väki kutsuisi suvakkihuoraksi. Siellä on myös Riikonen, äärimmäisen ennakkoluuloinen mies, joka haluaa Jussufin mahdollisimman nopeasti pois maastamme. Niinpä hän tehtailee valituksia ja tekee naapurinsa kotiin suoranaista ilkivaltaa. Niinpä on todellinen onnenpotku, että Jussufilla on Pekka, joka tutustuttaa hänet suomalaisuuden keskeisiin ilmiöihin, kuten jonottamiseen kodinkoneliikkeeseen, sauvakävelyyn, sekasaunomiseen, hirvenmetsästykseen, mökkeilyyn. Paljon tapahtuu ystävysten yhteisellä road tripillä, jossa Elovena-tytön etsimisen ohella mm. paetaan poliiseja ("onhan Jussuf kuitenkin poliisien hakema, koska hän on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen", tuumii Pekka). Mikkelissä miehet käyvät Päämajamuseossa, sillä Pekan mielestä Jussufin on tärkeää tutustua Suomen sotahistoriaankin. Häntä tosin hiukan hämmentää, kun Jussuf kertoo, että haluaakin saada lisää tietoa kenraali Airosta.

Kirja ei oikeastaan ole kirja maahanmuutosta ja maahanmuuttajien kohtaamista ongelmista, sillä tämä maahanmuuttaja oli kaikkea muuta kuin me suomalaiset olemme taipuvaisia maahanmuuttajista uskomaan. Jussuf oli menettänyt jalkansa Lontoon metron pommi-iskussa ja oli tullut Suomeen ennen kaikkea tekemään kirjaa A Foreigner's Guide to Finland. Kaikki kuitenkin kohtelivat häntä pakolaisena, joka elää tuilla ja joka on omassa maassaan kärsinyt niin sotaa kuin kidutusta. Hänen ongelmansa Suomessa olivat lähtöisin näistä ennakkoluuloista ja etenkin niistä ihmisistä, jotka eivät jää ennakkoluuloissaan ajatuksen tasolle vaan laittavat ulosteita postilaatikosta ja tehtailevat isännöitsijälle valituksia häiritsevästä elämästä. Toisaalta kirja loi myös uskoa: onneksi kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka stereotyyppisistä käsityksistään huolimatta kohtelevat tulokasta ystävällisesti ja auttavaisesti. Jos pekkoja, pirjoja ja marjoja olisi enemmän, maahanmuuttajilla olisi paljon helpompaa.

Väitöskirjoja verkostoitumisesta

Riitta Vanhatalon väitöskirja Vuorovaikutuksen yhteys verkoston rakenteeseen, toimintaan ja toimijoiden kokemuksiin (2014) käsittelee syvällisemmin samoja asioita, joihin törmäsin Silvennoisen perusteoksessa ja myös verkkojulkaisuissa. Tässä ei kuitenkaan tarkastella asiaa koulutuksen vaan kansalaisvaikututtamisen näkökulmasta, ja siksi tietysti kaikkia asioita on vaikea suoraan soveltaa koulumaailmaan ja sen verkostoihin. Mutta toki jotkut asiat ovat samoja oli kyse mistä verkostosta tahansa. Antoisinta julkaisussa kannaltani oli yleinen tieto verkostoista.

Vanhatalo kertoo hyvin verkostojen historiasta: verkostoituminen ei ole mikään 2000-luvun somesukupolven keksintö, vaikka verkostoitumisesta onkin alettu vasta tällä vuosituhannella korostuneesti puhua. Iät ja ajat sosiaaliset verkostot ovat luoneet kyläyhteisöihin sosiaalista pääomaa ja sitä kautta turvallisuuden tunnetta. On myös huomattu, että kun maantieteellisiä alueita on verrattu toisiinsa verkostoituminen mittarina, verkostoituminen on lisännyt alueen vetovoimaa ja menestymistä. Yritysten kyky toimia verkostoissa lisää tutkimusten mukaan niiden menestymistä.

Silvennoinen toi kirjassaan esille, miten verkostoitumisesta puhuminen ja ilmeisesti myös toimiminen lisääntyi 1990-luvulla ja tällä vuosituhannella entisestään kiihtyi. Vanhatalo tuo kuitenkin esille sen, että jo 1980-luvulla sosiaalityön puolella markkinoitiin verkostoituminen tehokkaana yhteistyön muotona. Yhteistä parin, kolmen viime vuosikymmenen verkostoitumiselle on uuden teknologian hyödyntäminen, mikä onkin tehnyt verkostoitumisesta entistä helpompaa, kun se ei enää ole samalla tavalla aikaan ja paikkaan sidoksissa.

Tätäkin kirjaa lukiessani pohdin lisää ryhmän ja verkoston eroavaisuuksia. Vanhatalon mukaan ryhmällä ja verkostolla on usein samoja tavoitteita, mutta keskeinen ero on usein koossa eli jäsenten määrässä. Ryhmässä todennäköisesti jokainen jäsen tuntee toisensa ja voi halutessaan olla kaikkien ryhmän jäsenten kanssa vuorovaikutussuhteessa. Sen sijaan verkoston jäsenmäärä voi nousta jopa tuhansiin, jolloin on mahdotonta tuntea kaikkia saatikka olla kaikkien kanssa suoraan vuorovaikutuksessa. Hän tuo esille myös erot organisoitumisen asteessa:

Verkostossa pyritään joustavuuteen ja säilyttämään ryhmän etuja, mutta välttämään organisaation byrokraattisuutta ja jäykkiä toiminnan muotoja. Organisoitumisen asteen mukaan verkosto sijoittuu ryhmän ja organisaation väliin. Ryhmä on vähemmän organisoitunut kuin verkosto, mutta verkosto puolestaan vähemmän organisoitunut kuin varsinainen organisaatio.

Kirjassaan hän esitteli erilaisia rooleja, joihin oli törmännyt kansalaisvaikuttamista tutkiessaan. Niinpä osa näistä rooleista ei ole mitenkään suoraan löydettävissä koulumaailman verkostoista (esimerkiksi paikallisaktiivivi), mutta useimpia kyllä löytyy mistä tahansa verkostosta.

Seuraava taulukko antaa lisätietoa siitä, millaisia nämä roolit ovat:

Anne Jyrkiäisen Verkosto opettajan tukena -väitöskirja vuodelta 2007 kulkee jo lähempänä omaa aihealuettamme eli koulua ja erityisopetusta. Tutkimuksen tarkoituksena oli mallintaa sitä, miten koulun toimijat jakoivat osaamistaan verkostoissa ja miten ne kehittyivät Hämeenlinnan seudun Oppijan Tuen resurssikeskuksissa, jotka edustavat pedagogisesti verkostoituvaa toimintamallia. Oppijan tuen taustalla oli kuulemma yhä kasvava huoli erityisopetuksen tarpeesta, heterogeenisistä ryhmistä sekä opettajien uupumisesta. Tutkimus tehtiin jo yli kymmenen vuotta sitten eli 2003 - 2006, enkä usko, että tilanne tuosta olisi ainakaan parantunut. Ongelmallista tutkimuksen iän lisäksi on se, että hanke kohdistui perusopetukseen, ja niinpä siinä korostettiin asioita, jotka eivät välttämättä ole niitä olennaisimpia ammatillisella puolella. Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi rehtorilla oli kovin suuri merkitys ja rooli koulun toimintatavoissa. Väittäisin, että ammatillisella puolella oppilaitokset ovat nykyisin jo niin suuria, ettei rehtorilla välttämättä ole kovin suurta vaikutusta käytännön työhön ruohonjuuritasolla esimerkiksi erityisopetuksen osalta.

Itse en ole koskaan kuullut hankkeesta, mutta se ei vielä paljon kerro. Niinpä etsin netistä tietoa siitä, mikä on tilanne nykyisin. Löytyi Hesarin artikkeli aiheesta vuodelta 2003. Siinä kerrotaan selkeästi, mistä hankkeessa oli kyse. Artikkelin perusteella kyseessä ei ole mitenkään ihmeellinen tai erityinen hanke, ei ainakaan näin vuoden 2017 vinkkelistä. Ainakin meillä ammatillisella puolella on ollut yhteistyötä koulun ulkopuolisten toimijoiden kesken jo pidemmän aikaa, eikä opettajan ole tarvinnut selvitä yksin pulmineen, joita syntyy esimerkiksi oppimisvaikeuksien tai oppijan henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Siinäkin mielessä aihe lienee jossain määrin vanhentunut.

Perusasiat ja lähtökohdat ovat kuitenkin edelleen samat. Anne Jyrkiäinen tuo esille toivottavasti
ikuisen totuuden siitä, miten toiminta koulussa perustuu vuorovaikutukseen, mutta silti opettajien asioiden jakaminen, yhteinen oppiminen tai yhteisölliset työskentelytavat eivät tutkimuksen teon aikaan vielä olleet itsestäänselvyyksiä. Uskoisin, että tässä on tapahtunut parannusta ja varmasti esimerkiksi peruskoulussa uusi OPS ja ilmiöpohjainen oppiminen tuo muutosta lisää. Miten sitten käy reformin ja digiloikan myötä ammatillisella puolella? Lisäävätkö työssä oppiminen, yksilölliset opintopolut ja verkkokurssit vuorovaikutusta? Itse olen ainakin huolissani siitä, miten käy vuorovaikutustaitojen oppimiselle siinä vaiheessa, kun äidinkieltäkin opiskellaan pääosin verkossa ja työpaikoilla kiireisen työpaikkaohjaajan johdolla. En tietenkään tarkoita, että vuorovaikutustaitoja opittaisiin vain äidinkielen tunneilla; niitä taitoja pitäisi oppia millä tahansa tunnilla. Väitän myös, että verkko oppimisalustana ei korvaa perinteisiä vuorovaikutuksen muotoja, vaikka toki verkossakin on vuorovaikutusta. Itse olen nauttinut kaikkein eniten aina tilanteista, joissa saa opiskelijat aitoon keskusteluun, ajatusten vaihtoon sekä innostuneeseen mutta silti maltilliseen ja toiset huomioon ottavaan keskusteluun. Soisin tulevaisuuden koulussakin olevan vielä tilaa sellaisille keskusteluille. Esimerkiksi tällä viikolla keskustelimme kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa merenkulkuaiheisten novellien innoittamina siitä, millaista on työskennellä rahtilaivoissa ja millaista matkustajalaivoissa; millaisia haasteita merenkulkijan työ ja elämä tuo siviilielämälle, perheelle maissa. Epäilen, että samaa keskustelua ei olisi syntynyt yhtä innostuneesti verkossa.

Markku Silvennoinen: Löydä aarteesi - verkostoidu!

Markku Silvennoisen verkostoitumista käsittelevä kirja vuodelta 2008 Löydä aarteesi - verkostoidu! vaikutti ensi silmäykseltä heppoiselta, amerikkalaistyyliseltä huuhaa-kirjalta, jollaisia kirjoitetaan ihmisille, jotka haluavat menestyä. Tarkempi lukeminen osoitti kuitenkin ennakkoluulot vääriksi, ja kirja olikin lopulta kelpo perusteos verkostoitumisesta, siitä millaisia erilaisia verkostoja on olemassa, millaisia ongelmia verkostojen toiminnassa voi olla, miten verkostoissa pitää toimia, mitä hyötyä verkostoitumisesta on ja miten verkostoihin pääsee mukaan. Minusta varsin olennaisia asioita henkilöille, jotka ovat kiinnostuneita verkostoitumaan ja jotka haluavat olla tehokkaita toimijoita verkostoissa!

Minusta on tuntunut, että koko työurani ajan on puhuttu verkostoista, ja niin ilmeisesti onkin ollut, sillä Silvennoisen mukaan verkostoitumisesta alettiin Suomessa puhua aktiivisemmin 1990-luvulla ja toden teolla tällä vuosituhannella. Verkostoitumisen merkitys on kasvanut ja luultavasti tulevaisuudessa kasvaa edelleen. Tämän vuoksi viestintä- ja yhteistyötaidot sekä aloitteellisuus toimia ryhmissä tulevat yhä tärkeämmiksi taidoiksi, mikä tietenkin ilahduttaa äidinkielenopettajaa.

Erityisen kiinnostavaa oli lukea erilaisista verkostoista ja niiden ominaispiirteistä. Olen toki tiedostanut ennenkin, että on olemassa sekä epävirallisia että virallisia verkostoja tai että osa verkostoista on henkilökohtaisempia kuin toiset. Epäviralliset ja viralliset verkostot ovat luonteeltaan aika erilaisia.

Kiinnostavaa oli sekin, miten naisten ja miesten verkostot yleensä eroavat toisistaan. Siinä missä miesten minäkuvassa korostuvat yksilöllisyys, riippumattomuus ja itsnäisyys, naisten minäkuvan ja itsetunnon perustana ovat enemmänkin perhe, ihmissuhteet ja sosiaalinen vastuu. Tämä ero heijastuu myös sukupuolten verkostoihin: naiset hakevat miehiä enemmän verkostoista vertaistukea, minkä kyllä tunnistan itsessäni.

Epävirallisista verkostoista tärkeitä minulle ovat erilaiset toimijayhteisöt (esim. sosiaalisessa mediassa ICT opetuksessa) ja etenkin ammattiryhmien verkostot (mm. äidinkielenopettajien FB-ryhmät). Niistä saan kaipaamaani vertaistukea (esimerkiksi epävarmuuteen reformin lähestyessä) mutta myös hyviä ideoita.

Verkostot voi jakaa myös mielihyvä-, asiantuntija-, luottamus- ja viestintäverkostoihin. Ensin mainitusta hyvä esimerkki on erilaiset käsityöryhmät, joihin kuulun. Asiantuntijaverkostoja ovat puolestaan edellisessä kappaleessa mainitsemani äidinkielenopettajien ryhmät. Nämä ryhmät käyvät esimerkiksi myös viestintäverkostoista. Luottamusverkostosta hyvä esimerkki on ryhmä, joka on syntynyt opintojen parissa: annamme ja saamme tukea WhatsApp-ryhmässä, jossa vuodatamme opiskelun tuskallisuutta yms. Muutamista opiskelukavereista on tullut suorastaan ystäviä ja voisin kuvitella, että joihinkin heistä yhteys jatkuu opintojen jälkeenkin, kenties myös ammatillisessa mielessä. On hienoa, kun on joitakin luotettavia ihmisiä, joilta saa hyviä vinkkejä ja jotka luovat uskoa silloin, kun on itse epävarmimmillaan syystä tai toisesta. Näin kävi myös silloin, kun opiskelin ammatilliseksi luki-opettajaksi Jyväskylässä; edelleenkin voin luottaa siihen, että heiltä saan henkistä tukea mutta myös ihan konkreettista tietoa, kun vaikkapa selkokielestä pitää jotain selvittää.

Nykyisin verkostoituminen on paljon helpompaa kuin parikymmentä vuotta sitten, sillä sähköiset yhteydenpitokanavat ovat moninaiset; olkoonkin, että pelkkä sähköisten viestinten kautta käytävä viestintä ei välttämättä vähennä silmätysten tapaamisen merkitystä aina silloin tällöin. Mutta toki sähköiset kanavat ovat tuoneet sen lisäpiirteen verkostojen toimintaan, että enää ei olla samalla tavalla sidoksissa aikaan ja paikkaan.

Usein meillä on taipumus verkostoitua samankaltaisten ihmisen kanssa. Samaa ilmiötä olen huomannut myös opiskeluporukassamme: samaistuminen lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kiinteyttää ryhmää. Samalla tietenkin helposti käy niin, että muut jäävät hiukan ulkopuolelle. Myös se voi olla vaarana, että verkoston jäsenten samankaltaisuus merkitsee toiminnan ja ajattelun yksipuolisuutta monipuolisuuden sijasta. Vanha sanonta "Lika barn leka bäst" pitää varmasti paikkansa, mutta luovuutta ryhmään/verkostoon voisi tuoda muutama ns. toisinajattelija.

Tärkeitä verkostotoiminnan onnistumisen edellytyksiä ovat vastavuoroisuus, luottamus ja hyvä tiedonkulku. Aito yhteistyö on vastavuoroista, sillä siinä osapuolilla on toisaalta mahdollisuus antaa toisille jotain sellaista, mitä pitävät hyödyllisenä ja arvokkaana, ja toisaalta jossain vaiheessa saa itsekin jotain tärkeää. Vastavuoroisuus kasvaa luottamuksesta ihmisten kesken. Tietenkin on myös tärkeää, että verkoston jäsenet osaavat paitsi puhua myös kuunnella. Verkostossa ei pääse muiden arvostuksesta osalliseksi, jos liikaa nauttii omasta äänestään ja on aina ns. suunä päänä. Mutta jos taitavan puhumisen lisäksi osaa aidosti keskustella, kysellä ja kuunnella, saavuttaa varmasti hyvän, arvostetun aseman ryhmän/verkoston jäsenenä.

Mitä hyötyä ja lisäarvoa verkostoista saa? Itse arvostan paljon uuden tiedon saantia ja luomista, mutta saattaapa moni arvostaa myös vaikutuspiirin ja jopa vaikutusvallan lisääntymistä. Mutta erityisesti korostaisin yhdessä oppimisen merkitystä, joka on selvä verkostojen lisäarvo. Esimerkiksi työni puolesta olen monesti huomannut, miten paljon opin, kun työskentelen muiden kanssa. Kuraattorilla on tietoa ja taitoa, joka minulta saattaa puuttua ja toisaalta minä tiedän esimerkiksi oppimisvaikeuksista enemmän kuin joku toinen verkoston jäsen. Opiskeluporukassamme on hienoa, kun on eri alojen edustajia. Hienoa myös huomata, että vaikka olenkin vähemmistönä yto-opena, minut on otettu ryhmään tasaveroisena mukaan.

Uusiin verkostoihin pääsemistä helpottaa, mikäli on ylipäänsä kiinnostunut uudesta toiminnasta ja uusista ihmisistä. Pitää ymmärtää ihmisten erilaisia luonteita ja sosiaalisia tyylejä; vaikka minä olen usein kriittinen, en haluaisi leimautua vastarannankiiskeksi. Väitän, että myös meitä kriitikoita tarvitaan ryhmässä, olkoonkin, että kritiikki pitäisi osata esittää niin, ettei sillä latista muiden innostusta ja luovuutta. Eduksi on, jos on valmius palvella ja auttaa muita, on aloitteellinen ja perusluonteeltaan optimistinen (tämäkin on toisinaan heikkouteni). Verkostossa toimiessaan pitäisi olla kärsivällinen ja peräänantamaton, hänen pitäisi myös sietää riskejä ja epävarmuutta. Positiivisuutta, optimismia on sekin, että tuo verkostossa esiin onnistumisia - mielellään muiden - ja viljelee kiitosta aina kun siihen suinkin on aihetta. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle pitäisi pystyä menemään ja näin laajentaa sitä omaa mukavuusaluettaan. Väitän, että vaikka em. ominaisuudet ovat tehokkaan verkostotoimijan ominaisuuksia, ne kaikki ovat myös hyvän erityisopettajan ominaisuuksia!

Verkkojulkaisuja verkostoitumisesta

Verkosto-osaamisen kokonaisuutta suorittaessani tutustuin verkostoitumista käsittelevään kirjallisuuteen. Kävi jossain määrin kuten etukäteen ounastelinkin eli aika paljon verkostoitumista käsitellään yritysmaailman ja bisneksen näkökulmasta. Mutta löysin kuitenkin joitakin kirjoja, joita oli helppo tarkastella myös koulun ja erityisopetuksen vinkkelistä. Seuraavassa käynkin läpi näitä julkaisuja myös oman työni kannalta.

Osallistuessani JAMK:in kuuden opintopisteen koulutukseen tutustuin yhteen kyseisen oppilaitoksen omaan julkaisuun. Verkostoitujan apu -virikekirja on hyvin selkeä, kansantajuinen ja helppo materiaalipaketti jokaiselle, joka on kiinnostunut verkostoitumisen perusteista. Kurssin jälkeen huomasin, että olimme lähipäivinä tehneet jotain kyseisestä materiaalista löytyviä harjoituksia. Pohdimme mm. omia verkostojamme, mitä muuten teimme myös TAMK:n erkkaopeopintojen lähipäivänä yhdessä opo-opiskelijoiden kanssa. Sivumennen sanoen: aika lailla samanlaisia olivat niin opojen kuin erkkojen verkostot. Ehkä kuitenkaan se ei ollut yllätys; ehkä enemmän yllätti se, miten suuria verkostoja meillä jo nyt on. Eri asia toki, hyödynnämmekö niitä verkostoja siinä määrin kuin olisi mahdollista. 

Ervana ollessani keskeinen verkosto on oppilaitoksemme ervat, joita vetää pari "koordinaattoria" (lainausmerkkejä käytän, koska virallisesti heillä ei ole kordinaattori-titteliä, vaikka he sitä työtä tekevätkin kaiken muun ohella). Mutta käytännön työssä ja myös ryhmänohjaajana teen paljon yhteistyötä terveydenhoitajan, kuraattorin sekä koulutusalavaihtojen ja harkinnanvaraisen haun yhteydessä myös opon kanssa. Koulutuspäällikkö astuu kuvioihin etenkin tilanteissa, joissa on jotain kurinpidollisia toimenpiteitä, mutta häneltä saa myös tukea, kun pitää miettiä yleisiä linjauksia, esimerkiksi kun mietin, keitä kutsumme haastatteluun harkinnanvaraisessa haussa tai kun haluan varmistua jostain asiasta juridiselta kannalta, esimerkiksi mitä saan kertoa kenellekin opiskelijan asioista. Tietenkin keskeisiä verkostolaisia oppilaitoksen sisällä ovat myös muut opettajat ja muukin henkilökunta. Tarkkaan ottaen terveydenhoitaja, kuraattori, koulupsykologi tai oppilaitospastori eivät ole koulun sisällä hallinnollisesti, mutta käytännössä he sitä ovat, jos tilannetta tarkastelee puhtaasti käytännön työn kannalta. Koulun ulkopuolelta olen eniten tekemisissä tietenkin nuorten huoltajien kanssa, mutta toisinaan myös sosiaalitoimen, vankilaviranomaisten, lastensuojeluyksiköiden ja etsivän nuorisotyön kanssa. 

Näiden omien verkostojen miettimisen koin aluksi itsestäänselvyyksien vatvomiseksi, mutta kun asiaa enemmän mietti, se olikin ihan hyödyllistä, sillä siinä huomasi hyvin, miten paljon erilaisia toimijoita ja verkostoja on; sellaisiakin joita ei välttämättä tule ajatelleeksi, saatikka hyödyntäneeksi. Enkä kyllä väheksyisi epävirallisten verkostojenkaan merkitystä: hyvää tukea on tullut esimerkiksi opiskelukavereiden keskinäisessä WhatsApp-ryhmässä ja erilaisista Facebookin ryhmistä saa paljon vinkkejä ja ideoita työhönsä. Erityisen hedelmällisenä olen kokenut äidinkielen opettajien ryhmät, mutta tämän vuoden aikana olen liittynyt myös erityisopettajien ryhmään. 

Luin myös julkaisun Ryhmistä verkostoksi ja verkoston toiminta laadukkaaksi, joka on monialaisten yhteistyöverkostojen kehittämishankkeen loppujulkaisu. Kyseessä on nimenomaan lasten ja nuorten palveluista, joita kunnat tarjoavat. Niinpä on luonnollista, että Suomen nuorisoyhteistyö - Allianssi on koordinoitunut hanketta, joka toteutettiin vuosina 2011 - 2013 Hyvinkäällä, Lohjalla ja Porvoossa. Julkaisun tekijät ovat Anu Gretschel ja Timo Mulari. 

Sitä lukiessa mietin erityistä, mikä tekee ryhmistä verkoston ts. mitä eroa on kyseisillä käsitteillä käytännössä. Ehkä keskeinen ero on se, että verkosto yleensä koostuu useammasta ryhmästä. Verkostoa pitää jonkun koordinoida, jotta se toimisi. Mutta jotta verkostoa "yksinkertaisempi" ryhmä voisi olla toimiva, ryhmään kuuluvien pitäisi sopia ryhmän tarkoituksesta, tavoitteista ja keinoista, joilla tavoitteisiin päästään; ryhmäläisten pitäisi olla sitoutuneita toimintaan. Pitää myös varoa sitä, ettei toiminnasta tule työnohjauksellista. Tätäkin mietin: välillä tuntuu, että ervan/ryhmänohjaajan työtä joutuu sittenkin tekemään aika yksin ja jonkinlaiselle työnohjaukselle olisi kyllä tarvetta. Nyt kun oppilaitoksemme luopuu ervoista ja tilalle tulee liuta erityisopettajia, erityisopetuksen parissa toimivien määrä vähenee, mutta toisaalta nämä erityisopettajat saavat keskittyä vain siihen eikä heidän tarvitse tehdä muita töitä ohessa. Mutta koska muutos on oppilaitoksessa suuri ja epäilen, että kaikki tulevat entiset ervat eivät mielellään olisi luopuneet ervailusta, erityisopettajiin tulee kohdistumaan ylimääräisiäkin paineita ja näin ollen etenkin heillä on varmasti tarvetta työnohjaukseen. 

Kun miettii omien verkostojensa toimivuutta, kannattaa pohtia mm. seuraavia kysymyksiä:

- irtoryhmiä vai todellinen verkosto?

- miten toimii ryhmien välinen viestintä?

- ovatko ryhmät tietoisia toisistaan?

- onko ryhmien olemassaolo ja asema verkostossa virallistettu?

- miten toimii viestintä mahdollisiin päätöksentekijöihin? (kuntatasolla luultavasti korostuu vielä enemmän kuin oppilaitoksissa)

Autismin kirjoa hollywoodilaisittain

Ennen joulua sai ensi-iltansa elokuva The Accountant, joka kertoo kirjanpitäjästä, jolla on salaisuuksia ja erityisiä ominaisuuksia. Elokuva sinällään ei ansaitse suurta huomiota, vaikka se kaikessa epäuskottavuudessaan oli enimmäkseen viihdyttävä. Blogikirjoituksen arvoinen elokuva kuitenkin on, sillä Ben Affleckin esittämä kirjanpitäjä on taas yksi Hollywoodin viihdeteollisuuden luoma autisti. Kuuluisin Hollywood-elokuvien autisti lienee Dustin Hoffmanin Rainman, Sademies, ja kyseinen elokuva kokonaisuutena onkin parempi ja myös autismin kirjon esittäjänä uskottavampi kuin tämä Jason Bourne -tyyppinen seikkailuelokuva.


Mutta millainen on elokuvan autistinen kirjanpitäjä Christian Wolff?  Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola totesi, Affleck pääroolissa on "näyttelijänä luonnostaan ilmeetön ja puiseva, joten tunteensa erilaisiin rituaaleihin purkavan autistin rooli istuu hänelle kuin se kuuluisa hansikas käteen". Itsekin ajattelin, että tämä roolihan sopii oivallisesti näin ilmeettömälle ja eleettömälle näyttelijälle kuin Affleck. Minulla ei ole kovin paljon kokemusta autismin kirjon erilaisista esiintymistä, ja vahvimmin olenkin luonut mielikuvia autisteista populäärikulttuurin kautta. Sademies teki vaikutuksen silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten ja taisi olla niitä ensimmäisiä tilanteita, joissa törmäsin autismiin.


Niin Sademiehen Raymond kuin Accountantin Christian ovat siinä mielessä onnekkaita ja elokuvan sankareiksi kelpaavia autisteja, että heillä on myös erikoislahjakkuutta. Raymondilla on ilmiömäinen muisti, minkä ansiosta hän muistaa kaiken lukemansa nippelitiedon ja lisäksi hän on matemaattisesti lahjakas; samoin kirjanpitäjällä on neron laskutaito ja käsittämätön muisti. Kummallakaan miehellä lapsuus ei ollut helppoa, mikä varmasti pätee moneen reaalimaailmankin ihmiseen, jolla on joku autismin muoto. Kontaktit muihin ihmisiin ovat olemattomia, ja vanhempien mielestä sinnikkäästi yhteen asiaan kiinnittyminen on tietenkin raskasta. Jos lapsi ei leiki muiden lasten kanssa, ei siis hallitse sosiaalisia tilanteita, ja vaatii tiukkoja rutiineja, jotta arki jotenkin sujuisi, on helppo ymmärtää, ettei vanhempia kauheasti ilahduta se, että poika osaa rakentaa suuria palapelejä kuvapuoli alaspäin. Christianin äiti jättää perheensä, minkä jälkeen sotilasisä alkaa karaista kahta poikaansa. Sotilashenkinen koulutus tekee autistisesta lapsesta sinnikkään selviytyjäaikuisen, joka potkii tainnoksiin tielle asettuvat kriminaalit tai vääntää niskat ikäviltä ihmisiltä. Siinä sivussa sitten tekee ihan kunniallista työtä kirjanpitäjänä ja selvittää ovelia talousrikoksia, mutta kulkee itsekin lain harmaalla puolella ja ansaitsee miljoonia rahanpesulla.


Itse en ole (vielä...) sellainen asiantuntija, että osaisin poimia kaikki mahdolliset outoudet ja epäuskottavuudet elokuvan päähenkilön autismin ilmenemisestä. Näihin epäuskottavuuksiin on kuitenkin useampikin kirjoittaja puuttunut arvioinnissaan. Esimerkiksi Jari Tapani Peltonen sivaltaa aika armottomasti kritiikissään sanoessaan "Tappavan taskulaskimen on keinuttava ja pärisytettävä huulta pimeässä, jos meluisa maailma ahdistaa." Kyllä, kirjanpitäjällä on omat konstissa selviytyä elämän ahdistavuudesta. Sademiestä rauhoitti lukeminen, mutta "tappava taskulaskin" totutti itseään ympäröivästä maailmasta tuleviin ärsykkeisiin iltasella hämärässä makuuhuoneessa kuuntelemalla raskasta musiikkia volyyminamiska kaakossa strobovalon vilkkuessa. Rutiineista piti pitää kiinni: keittiössä ruokailuvälineitä oli minimaalisesti - taisi olla konmarittaja tämä herra - mutta miksipä sitä ruokailuvälineitä pääosin ulkona syövä sinkkuherra olisi enempää tarvinnutkaan. Etenkin kun minimalistinen koti toi hänen elämäänsä selvästi järjestystä ja rauhaa.


Epäilemättä elokuvan tekijät ovat jonkin verran tutustuneet autismin kirjoon ja poimineet sieltä ne viihde-elokuvaan parhaimmin sopivat ainekset. Mutta miten olisi elokuva autistista, jolla ei ole mitään erityislahjakkuuksia? Vaikea siitä perinteistä toimintaelokuvaa olisi saada, mutta hyvän draaman ainekset siinä kuitenkin olisi.

Erityisopetuksesta kiinnostuminen

Aloitin opettajanurani 90-luvun puolivälissä, ja minusta tuli heti ammatillisen puolen opettaja, olkoonkin, että opetan äidinkieltä, en ammattiaineita. Hyvin nopeasti huomasin, että seitsemän vuoden yliopisto-opintojeni aikana olin opiskellut pääasiassa asioita, jotka eivät liittyneet mitenkään ammattikoulun äidinkielenopettajan arkeen.

Nopeasti tajusin myös, että minulla ei ollut käsitystäkään siitä, millaisia ovat oppimisvaikeudet ja miten paljon ne voivat pahimmillaan hankaloittaa oppimista. Itselle oppiminen oli aina ollut helppoa ja ns. kympin tytön oli vaikea keksiä, miten voisi auttaa opiskelijaa, jolla on vaikeuksia ihan perusasioissa, kuten lukemisessa, kirjoittamisessa tai ylipäänsä keskittymisessä opiskeluun. Niinpä aloin hankkia tietoa asioista; ensin osallistuin parin opintoviikon koulutuksiin lukivaikeudesta. Pääsin mukaan Vaasan sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen Työtaito-hankkeeseen, joka oli yksi koulumaailman 90-luvun lukuisista nuorten syrjäytymistä ehkäisevistä hankkeista, ja koska edelleen tarvitsin lisää tietoja ja taitoa, hakeuduin Jyväskylään opiskelemaan ammatilliseksi lukiopettajaksi. 25 opintoviikon opinnot kestivät työn ohessa parisen vuotta, ja sisälsivät muun muassa erityispedagogiikan approbaturin. Nämä opinnot edesauttivat minua taas hiukan eteenpäin työssäni ja kiinnostus erityisopetukseen pysyi ja kasvoi.

Vuosituhannen alussa halusin aloittaa erityisopettajaopinnot, mutta se olisi tullut turhan kalliiksi; olisi pitänyt ottaa virkavapaata lähipäiviksi ja kuitenkin tunnit olisi siirretty muihin ajankohtiin. En pitänyt tällaista järjestelyä kovin reiluna. Seuraavana vuonna tajusin, että kyse oli vain siitä, että meitä yhteisten aineitten opettajia (kieltenopettajaa ja minua) ei haluttu päästää erityisopettajaopintoihin, sen sijaan kaksi lähellä eläkeikää olevaa ammattiaineen opettajaa aloittivat vastaavat opinnot, osin oppilaitoksen tukemana.

Samoihin aikoihin aloitin merenkulun koulutusalan ervana toimimisen. Se oli aika vähän työllistävää, sillä siihen aikaan merenkulun koulutukseen oli tunkua: ala oli suositumpi ja ikäluokatkin olivat suurempia. Meille tuli siihen aikaan vähemmän opiskelijoita, joilla oli erityisopetuksen tarvetta. Muutos kahdenkymmenen opettajavuoteni aikana onkin ollut aika suuri. Tuntuu siltä, että ennen luokassa oli muutama opiskelija, joilla oli oppimista selvästi hankaloittavia tekijöitä, mutta nykyisin vähemmistönä ovat ne opiskelijat, joille oppiminen ei tuota vaikeuksia. Niinpä koko ajan on kasvanut tunne siitä, että olen voimaton lukuisten erilaisten ongelmien edessä. Tähän voimattomuuteen liittyy yleinen huoli Suomen nuorison lukutaidon ja -halujen heikkenemisestä sekä kriisi siitä, missä kaikessa minun opettajana pitää antaa periksi, saako enää mitään vaatia opiskelijoilta vai pitääkö katsoa sormien läpi ja edesauttaa omalla lepsuilulla opiskelijoiden valmistumista taitojen kustannuksella. Kaiken kukkuraksi vuosittaiset yt-neuvottelut ja valtiovallan linjaukset ammatillisessa koulutuksessa ovat herättäneet huolen työpaikan säilyvyydestä. Hakeutumiseni erityisopettajakoulutukseen ei siis selity vain jaloilla vaan myös itsekkäillä syillä.

Ajankohtainen koulumaailman kuvaus Petri Vartiaiselta

Jälleen yksi lupaava kuusamolainen äidinkielenopettaja on ryhtynyt sivutoimenaan kirjailijaksi. Petri Vartiainen ei ehkä vielä ole kirjoittanut yhtä kestävää kirjallisuutta kuin Minna Rytisalo tai Tommi Kinnunen, mutta Vartiaisen toinen romaani Miehen ryhti kolahti kyllä minuun nimenomaan koulumaailman kuvauksena. Näin uskottavaan kouluun sijoittuvaan kirjaan tuskin voisi pystyä kukaan muu kuin koulun arjessa elävä ihminen.

Kirja toi esille paljon niitäkin mietteitä, joita minä olen parin viime vuoden aikana pohtinut ja joskus ääneen lausunutkin. Omat kokemukseni ovat opiskeluaikojen sijaisuuksia lukuun ottamatta kokonaan ammatillisesta koulutuksesta, mutta samoja huomioita oli tehnyt romaanin kertoja, yläkoulun äidinkielenopettaja Antti.

Noudatan opetussuunnitelmaa, mutta yhä useammin on alkanut tuntua siltä, että nuorten pitäisi antaa oppia mitä tahansa, kun heillä on henki päällä. Kunhan oppivat. Iso osa heistä ei opi kunnolla mitään, jos aihe on akateemisesti rajattu.

Opetussuunnitelman lisäksi Pisa on opettajainhuoneen kirosana. Ulkomaalaiset rehtori- ja opettajaryhmät käyvät tutustumassa kehuttuun suomalaiseen koululaitokseen. Uskonnonopettaja tosin epäilee, että valtuuskuntien käynnit loppuvat, kun paljastuu, ettei somesukupolvi osaa kunnolla lukea. Sehän lienee monelle jo selvinnytkin. Lukeminen on vähentynyt ja samalla lukutaito heikentynyt. Opiskelijoiden sanavaraston heikkenemisen huomaa varmasti jokainen äidinkielenopettaja työssään: kirjoja lukenut teini osaa 70 000 sanaa mutta lukemattomalla nuorella sanavarasto on vain noin 15 000 sanaa. Epäilemättä myös se on selvinnyt äidinkielenopettajille ilman Pisaakin, että heikko lukutaito syrjäyttää nuoria ja että etenkin pojat ovat vaarassa. Suomessa tyttöjen ja poikien välisiä eroja lukutaidossa ei ole onnistuttu kaventamaan kuten monissa muissa Euroopan maissa. Siinäpä sitä haastetta myös ammattikoulun äidinkielenopettajilla poikavaltaisilla aloilla: miten saada pojatkin kiinnostumaan lukemisesta? Tänä vuonna ainakin Lukukeskus on UPM:n tuella tarttunut haasteeseen ja on järjestänyt 100 lukutaitotyöpajaa teknisten alojen opiskelijoille. Sosiaalisesta mediasta luin hankkeeseen osallistuneiden positiivisia kokemuksia; olivatpa jopa äidinkielen tuntien "mykät" pulpettiin tuijottajat heränneet, kun luokkaan on mennyt äidinkielenopettajan lisäksi Atomirotan Mikko Sarjanen vetämään sanataidetyöpajaa. Kannattaa tutustua Sanat Haltuun -hankkeeseen!

Koulutuspäivänä opettajakunta kuulee sivistystoimenjohtajan suusta kaunista puhetta integraatiosta:

Erityisoppilaita ei pidä eristää omiin pienryhmiinsä. Tämä kaupungissamme ymmärrettiin jo vuosia sitten. Olemme olleet edelläkävijöitä. Integrointi on onnistunut. Syrjäytymiskehitys katkaistiin sijoittamalla erityisoppilaita normaaliopetukseen. Sitten olemme tukeneet heidän valmiuksiaan pysyä luokkansa jäseninä. Oppimisvaikeus ei saa olla este. Integrointi on tehnyt mahdolliseksi sen, ettei diagnoosi ole nuorelle tuomio, vaan ensimmäinen askel paluulle normaaliin elämään ja koulunkäyntiin, ilman rajoitteita.

Todellisuutta on kuitenkin se, että opettajat eivät välttämättäkoe integraatiota yhtä auvoisena olotilana. Liikunnanopettaja Repe ei malta olla hiljaa:

Kaikilla on kolme vuotta paskat liikuntatunnit. Entä tavalliset oppilaat, jotka haluaa urheilla ja pelata kunnolla? Integrointi pilaa sen. Kun yksi autisti surraa katse yläviistossa pitkin kenttää ja käytöshäiriöiset raivostuu jokaisesta pallonmenetyksestä, niiden normaalienkin motivaatio katoaa. Sitä se integrointi käytännössä on!

Kukapa erityisopetuksen parissa askaroiva ei olisi joskus törmännyt ajatukseen siitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi, jos joukossa ei olisi erityisopiskelijoita! Opettaja joutuu näkemään paljon enemmän vaivaa, eikä aina sekään riitä, jotta saisi opiskelun sujumaan ryhmässä, jossa on monenlaisia opiskelijoita yhdenlaisten sijaan. Useimmiten tavallisella riviopettajalla ei ole edes keinoja selviytyä kunnialla tehtävästään. Olenkin miettinyt, että opettajankoulutuksessa pitäisi vieläkin enemmän antaa tietoja ja taitoja, joita tarvitaan erityisopetuksessa - ei niistä taidoista varmasti olisi haittaa, vaikkei ryhmässä erityisopiskelija-statuksella opiskelijoita olisikaan.

Antin koulu lienee aika lailla samanlainen kuin mikä tahansa yläkoulu Suomessa. Siellä on paljon oppilaita, joita koulu tai oppiminen ei kiinnosta. Oppilaita, jotka provosoivat ja provosoituvat - niitä samoja, jotka kuvaavat malttinsa menettänyttä ja ammattitaitonsa unohtanutta raivoavaa opettajaa YouTubeen. Mutta onhan siellä niitäkin opiskelijoita, joilla koulu sujuu ilman suuria ongelmia.

Herkullinen on kohta, jossa Antti menee tutustumaan ammattikoulutyöskentelyyn. Uskonnonopettaja Jarmo valistaa etukäteen Anttia siitä, millainen paikka on ammattikoulu ja millaista siellä on olla yhteisten aineitten opettajana, oli sitten nimeke yto tai atto:

Ammattikoulu on viemäri, joka löyhkää byrokratialta. Musta otettiin siellä kaikki irti, koska olin määräaikaisessa työsuhteessa, vuoden. Opetin kieliä, kuuluin yhteisten aineiden tiimiin. Henkilökortissa luki "tekniikka ja liikenne", istuin tietysti nekin kokoukset. Oppilaskunnan toiminta oli henkitoreissaan, tarvittiin uutta näkemystä, siis minua. Kerran kuussa siivooja kiskaisi hihasta, kaikki luokkatilat piti tarkistaa. Ja kun vahtimestari sairastui, minä kannoin roskat. Sitten jouduin vielä ryhmänohjaajaksi. Vihasin sitä, niin kuin kaikkea työtä, johon en ole pätevä. Kuusitoistakesäiset nulkit läpäisivät yhden kurssin ja tiesivät sähköalasta enemmän kuin minä. Se oli vitsi, joka sai suuni auki. Jos teologian professorit olisivat olleet puutarhureita, mitä olisi tapahtunut meikäläisen ammatti-identiteetille?

Kyllä, tämä on asia, joka minuakin on ahdistanut. Minun pitää hallita oma opetusalani, mutta siinä sivussa tietää aika lailla aloista, joilla opetan. Mikä mukavinta, ne voivat vaihtua joka vuosi - tulevaisuudessa kenties jaksoittainkin. Monessa koulussa säästöjä saadaan, kun eri koulutusalojen ryhmiä yhdistetään; viis siitä, että silloin opettajalta viedään mahdollisuus alakohtaistaa opetustaan niin paljon kuin hän siihen pystyy. Harmi, sillä se on usein se tärkein motivointikeino. Erityisopiskelijoiden kohdalla tämä vielä korostuu, sillä heitä on usein vielä vaikeampi saada kiinnostumaan äidinkielen opetuksesta ja siksi olisi tärkeää saada opetus hyvin alakohtaiseksi.

Nämä rakennukset ovat saaria ammattikoulun karikossa. Jokaisen oven takana vallitsee oma todellisuus. Yhteisten aineiden opettajat, kuten kielten maisterit, ovat oikeita opettajia. Ravintola-alalla venytetään vatsalaukkua ja käsitettä normaalipainoinen. Tekniikan hallissa luotetaan perinteiseen mieskuvaan ja puhumattomuuden positiivisiin mielleyhtymiin. Lähihoitajat pohdiskelevat elämän ja kuoleman kysymyksiä paskavaipan ja verioksennuksen sanavarastolla.

Tuo keskimmäinen ja suurin rakennus sisältää hallinnon siiven ja auditorion, jossa johtajien ideantynkien valehdellaan paisuvan koko mittaansa. Se on rahanpalvonnan temppeli. Opettajat nähdään liukuhihnatyöntekijöinä: kun opiskelija sattuu kohdalle, siitä pitää nopeasti muokata läpäisykelpoinen. Jos se on mahdotonta, lasketaan vaatimustasoa. Raha on jo maksettu, ennen kuin työelämässä havahdutaan petokseen.  

Kenties stereotypioita, mutta totta toinen puoli! Mutta kieltämättä ammattikoulussa voi törmätä aika laajaan kirjoon opettajia:

Siellä oli samaan aikaan eräs metsästäjä-kalastaja, joka opetti yhteiskunnallisia aineita ja kaikkea ylijäämäsälää, taidetta ja kulttuuria, psykologiaa, joista se ei oikeasti tiennyt hevon helvettiä, sillä se oli ainoastaan koulutukseltaan historianopettaja, ei sydämeltään. Sillä oli näkemys, että kaikki yleissivistävät aineet pitäisi opettaa hallissa sorvin äärellä. Se kuvitteli, että riittää, kun nuorille opetetaan vain ammattitaitoon liittyvät asiat. Se siis piti niitä robotteina, vaikka oikeasti jollekin metallimiehelle pitää opettaa kaikenlaista, jotta sitä tulee yhteiskunnan jäsen, äänestäjä. Että sitä kiinnostaisi monenlaiset asiat, ja että sillä olisi yleissivistystä, mutta niin tämä ehdotti. Historianopettaja, joka on hylännyt sivistyksen.

Runsaassa kahdessakymmenessä vuodessa olen huomannut, millaista aaltoliikettä koulumaailmakin on. Joskus on trendinä painottaa sitä, että myös ammattikoulun käyneen pitää päästä hyvistä lähtökohdista etenemään jatko-opintoihin, huonompina aikoina kiristetään vyötä ja tehdään opiskelijoista vanhan ajan duunareita, joille ei enää vaan taida löytyä työtä entiseen malliin. Siksi olisikin tärkeää, että ammatillisen tutkinnon suorittaneille suotaisiin koulutus, joka antaisi eväitä suoriutua niin arjessa, työssä kuin jatko-opinnoissa. Onko vaara, että reformin myötä Suomesta tulee taas luokkayhteiskunta, jossa ammattikoululaiset ovat sitä alempaa sakkia, joista tehdään yhteiskuntaan työmuurahaisia, joilla ei tosin ole enää sitä ammattitaitoa, joka amiksen käyneillä oli vielä 70-80-luvulla? Entä mikä on erityisopiskelijoiden asema ja rooli tässä kuviossa? Koulutetaanko heitä vain, jotta saadaan kaikille koulutus mutta ei välitetä työllistymisestä senkään vertaa kuin nykyisin. Vai onko niin, että jos saadaan yhteisten aineitten osuus häivytettyä minimiin, myös erityisopiskelijoilla on parempi mahdollisuus läpäistä koulu?

Entä millainen käsitys Jarmolla on yhteisten aineitten opettajasta?

Ammattikoulun laitostunein henkilö löytyy yhteisten aineiden opettajista. He eivät ohjaa työharjoittelijoita, ole yhteydessä yrittäjiin, vaan opettavat samoja asioita vuodesta toiseen, ja muka alakohtaisesti, huomioiden ammatin vaatimukset.

Auts!

Mutta millaisen todellisuuden Antti kohtaa ammattikoulussa? Heti kätellessään hän saa kollegaltaan ohjeen: "Kun antaa vittuilla vähän aluksi, niin ne jaksaa paremmin. Älä hermostu tai provosoi, nämä ovat periaatteessa sairaalatapauksia." Opiskelijat tekevät jonkinlaisia opinnäytetöitä, mutta ne ovat töitä, joita ei oikein tutkielmiksi voi kutsua. Antti ihmettelee ja peräänkuuluttaa jatko-opintokelpoisuutta, mutta siihenkin kollega-Miikalla on vastaus: "Ei nämä mihinkään jatka. Ja opinnäytetyö poistuu opintosuunnitelmasta." Niinhän se on, kirjoitustaidosta ollaan hiljalleen luopumassa ammattikouluissa, kenties pian lukutaidostakin? Ei, en ole vaatimassa entisenlaista opinnäytetyötä takaisin; haluaisin vain, että ammattikoulututkinnonkin suorittanut nuori osaisi lukemisen ja kirjoittamisen alkeet.

Kirjailija luo paikoin kovin synkän, mutta pitkälti kuitenkin realistisen kuvan koulusta 2010-luvun Suomessa. Hienoa kuitenkin on, että Antti jaksaa yrittää uudistaa opetustaan, koska on huomannut, ettei vanhaan tapaan voi jatkaa. Hän vie rohkeasti oppilaita koulun seinien ulkopuolelle, vaikka ei ole takeita siitä, että osaisivat käyttäytyä. Tai että ylipäänsä hänen kokeilustaan uudistaa opetusmenetelmiään olisi jotain hyötyä. Eikä kaikki suju todellakaan Antin toiveiden mukaan, mutta sitähän opetustyö pitkälti on: ilo on otettava irti pienistäkin onnistumista. Sama pätee myös erityisopetukseen tai ehkä etenkin erityisopetukseen!

Usein ajattelen kuin Antti:"Palkan takia olen tässä. Mutta ihmisenä välitän." Pitäisi jaksaa välittää vielä ainakin 16 vuotta - toivottavasti erityisopettajakoulutus antaa siihen keinoja.