Elovena-tyttö

Vappuaatto ei kunnolla valkene; lunta ei maassa juuri nyt ole, mutta sää on pilvinen ja sateinen ja onkin hyvää aikaa lukea kirjaa seuraaviksi lähipäiviksi. Saimme orientaatiotehtäväksi lukea maahanmuuttajia koskevaa kaunokirjallisuutta. Puolikas tiimistämme valitsi luettavaksi Arto Salmisen Turvapaikan ja Anja Snellmanin Parvekejumalat. Molemmat kirjat ovat minulle entuudestaan tuttuja, ja ajattelin niiden olevan nopeita ja helppolukuisia tämänkaltaiseen tehtävään. Molempien kirjojen pitäisi myös löytyä kirjahyllystäni, mutta eipä löytynyt - ei ole ollut aikoihin enää aakkosjärjestyksestä tietoakaan kirjoissani. Niinpä piti äkkiä keksiä vappulukemistoksi joku toinen kirja aiheesta. Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kirjana oli entisen kurssikaverini, Roope Lipastin Elovena-tyttö, joka jossain määrin sivuaa aihetta.

Kirja on tyypillistä Lipastia eli lämminhenkistä ja huumorin sävyttämää. Huumori muuten yhdistää tämän kirjan myös toiseen valintaani eli Salmisen Turvapaikkaan, jonka sävy on tosin paljon roisimpaa. Uudessa kirjallisuusohjelmassa Pilkun jälkeen käsiteltiin taannoin tätä Salmisenkin kirjaa, ja siinä minua selvästi nuoremmat ja osin maahanmuuttajataustaiset lukijat, kirjailijoita itsekin, pitivät kirjaa rasistisena. Niinkin sen voi lukea, etenkin jos Salmisen mustan huumorin sävyttämä tyyli ei ole muuten lainkaan tuttu. Salminenhan kirjoittaa kaikista yhtä tylysti, oli henkilöiden tausta mitä tahansa.

On muistettava, että Salmisen kirja on jo yli 20 vuotta vanha, Lipastin kirja on kirjoitettu syksyn 2015 "maahanmuuttajatulvan" jälkeen. Lähtökohdat ovat kirjoissa sikälikin perin erilaiset. Molemmissa kirjoissa käsitellään kuitenkin ennakkoluuloja ja stereotyyppisiä käsityksiä kansalaisuuksista puolin ja toisin. Lipastin kirja rakentuu niin, että varsinaisen tarinan rinnalla tulee otteita Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille -kirjasta. Tuollaista kirjaa ei ole, mutta hyvin voisi olla - vaikka se on humoristinen kuvaus suomalaisista, ominaispiirteistämme sekä tavoistamme, siellä on joukossa paljon tottakin. Luulen kyllä, että ulkomaalaiset eivät välttämättä kaikkea tuota ymmärtäisi oikein vaan saattaisivat lukea kirjaa liian kirjaimellisesti. Ainakin elleivät olisi vielä yhtään perillä suomalaisten oudosta huumorintajusta.

Millaisia me suomalaiset sitten olemme Suomalaisuuden käsikirjan mukaan? Me olemme jähmeä kansa, joskin jähmeydessä on eroa eri puolella Suomea: idässä asuu puheliaita ja tunteellisia ihmisiä, jotka itkevät aina kun eivät naura. Lännessä puolestaan pärjätään vähemmillä sanoilla, mikä on kirjoittajan mukaan hyvä siinä mielessä, että ne vähätkin sanat tuppaavat olemaan tylyjä. Suomalainen ei halua olla vaivaksi, mikä esimerkiksi ravintolakulttuurissa näkyy niin, että ravintoloissa on tärkeää olla hiljaa ja valittamatta, vaikka ruoka olisi kuinka pahaa. Apua emme toisilta pyydä ja kovin ahdistavaa jäädä kiitollisuudenvelkaan, minkä vuoksi emme mielellään tarjoa kenellekään juomaa ravintolassa tai ainakaan emme mielellään ota vastaan ystävän tarjoamaa juomaa. Kyläilyäkin on viisainta harrastaa vuorotellen. Jos joskus pitää jostain valittaa, se kannattaa tehdä paperilapulla ja nimimerkin tapaa. Tätä tapaa harrastetaan etenkin kerrostaloissa. Tätä samaa "en halua olla vaivaksi" -ideologiaa kuvaa myös se, miten innokkaita olemme jonottamaan. Jonotamme vaikka ilmaisia ämpäreitä ja osaamme jonottaa asiallisesti, etuilematta. Emmekä juttele jonossakaan turhia. Olemme mielestämme maailman ahkerin kansa, vaikka todellisuus on nykyisin vallan muuta: ahkeruudessa meidät ohittavat ainakin aasialaiset, amerikkalaiset, saksalaiset ja muurahaiset. Ahkeruuden lisäksi liitämme perusominaisuuksiimme luotettavuuden. Pidämme kiinni sovituista asioista ja aikatauluista; poikkeus tässä on vain rakennusteollisuudessa ja raideliikenteessä.

Matkailijan - tai miksei maahanmuuttajankin - kannattaa kiinnittää Suomessa huomiota arkkitehtuurin lisäksi suomalaiseen muotoiluun. Vaikka Aaltomaljakko ei ole lain mukaan pakollinen suomalaiskodin varuste, mutta sellainen on hyvä olla, vähän niin kuin palosammutin ja muumimuki. Suomalainen hieno keksintö on äitiyspakkaus, josta on tulossa vientituote, sillä pian muutkin tajuavat, miten hienoa on laittaa lapsi nukkumaan pahvilaatikkoon. Koko kansaa yhdistäviä kokemuksia ei juurikaan ole, ellei sellaisiksi lasketa Vesa-Matti Loirin ihailua, itsenäisyyspäivän juhlien seuraamista televisiosta sekä muutamia omituisia ruokia, kuten mämmiä ja salmiakkia.

Suvaitsevaisia olemme jossain määrin, ja siinäkin on maantietellisiä eroja, sillä esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä suvaitaan Helsingin Kalliossa huomattavasti paremmin kuin muualla Suomessa. Tom of Finlandin isokulliset miehet ovat löytäneet paikkansa lakanoissa, perheenäitien kauppakasseissa ja jopa kahvipaketissa, mutta kirkolla on edelleen suuria vaikeuksia vihkiä homopareja. Tasa-arvoisiakin olemme, siinä määrin, että korkeasti koulutettujen töiden palkkoja on jouduttu alentamaan, jotta miesten palkkaetumatka säilyisi eikä heille tulisi paha mieli.

Me suomalaiset rakastamme sääntöjä. Vaikka me samalla niitä usein vihaammekin, me kuitenkin noudatamme niitä varsin tunnollisesti. Kestämme jopa oudot säännöt ja lait, kuten sen, että 15-vuotias saa aseluvan haulikkoon, mutta hän ei saa ostaa tähtisadetikkuja. Kertoipa eräs amerikkalainen taannoin Hesarissa, miten hän aikoinaan hämmästeli aamuöisessä Helsingissä, miten tolkuttoman humalainen suomalaismies odotti kiltisti liikennevalojen punaisen vaihtumista vihreäksi, näin siitäkin huolimatta, että missään ei näkynyt ristinsielua, autoista puhumattakaan.

Tällaiseen Suomeen Lipastin kirjan pommille toisen jalkansa menettänyt maahanmuuttaja Jussuf tulee. Mies on tullut Suomeen yksin, vaikka hänellä kuulemma on kaksi lastakin. Hän etsii suomalaista Elovena-tyttöä, jonka kuvan on tatuoinut jalantynkäänsä. Marja on lääkäri, jonka hän kohtasi menettäessään jalkansa. Jussuf tulee maahan Lontoosta, mutta automaattisesti suomalaiset naapurit ajattelevat hänen olevan "Bagdadin poikia", joka on tottunut keittämään ruokansa nuotiolla ja on alun perin paennut sotaa ja kidutusta. Mutta onneksi ystävällinen naapuri, keski-ikäinen, työelämästä syrjäytetty ja vaimonsa hylkäämä Pekka vie Jussufille mustikkapiirakkaa, joka on "suomalaista superruokaa, joka saa unohtamaan kidutuksen, toisin kuin silakkalaatikko". Kun Pekka huomaa naapurinsa kädessä pitkän arven, hän on varma, että noin pitkää arpea ei synny kuin machetella.

Pekka on suvaitsevainen, joka haluaa auttaa Jussufia integroitumaan nopeasti Suomeen, sillä hän tietää, ettei jos ei niin käy, hän saattaa ryhtyä terroristiksi. Onneksi uuden naapurin huoneistossa ei vielä ollut siitä merkkejä, siellä ei näkynyt esimerkiksi aseita. Sen sijaan hän näki tietokoneen ja printterin, mistä Pekka päättelee miehen olevan karkotettu mielipiteidensä vuoksi. Jussuf kertoo olevansa toimittaja, mutta Pekka tiedustelee, mitä töitä tuore maahanmuuttaja aikoo Suomessa tehdä, sillä kirjoittamisella ei itseä elätetä. Jussuf kertoo haaveilleensa kebab-paikan perustamisesta, ja näin toteuttaa suomalaisten käsityksiä maahanmuuttajista.

Jussufin naapurustossa on Suomi pienoiskoossa. Siellä on Pekan, jonkinlaisen keskivertosuomalaisen lisäksi Pirjo, joka edustaa kai sitä, mitä "Suomi ensin" ja "Rajat kiinni" -väki kutsuisi suvakkihuoraksi. Siellä on myös Riikonen, äärimmäisen ennakkoluuloinen mies, joka haluaa Jussufin mahdollisimman nopeasti pois maastamme. Niinpä hän tehtailee valituksia ja tekee naapurinsa kotiin suoranaista ilkivaltaa. Niinpä on todellinen onnenpotku, että Jussufilla on Pekka, joka tutustuttaa hänet suomalaisuuden keskeisiin ilmiöihin, kuten jonottamiseen kodinkoneliikkeeseen, sauvakävelyyn, sekasaunomiseen, hirvenmetsästykseen, mökkeilyyn. Paljon tapahtuu ystävysten yhteisellä road tripillä, jossa Elovena-tytön etsimisen ohella mm. paetaan poliiseja ("onhan Jussuf kuitenkin poliisien hakema, koska hän on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen", tuumii Pekka). Mikkelissä miehet käyvät Päämajamuseossa, sillä Pekan mielestä Jussufin on tärkeää tutustua Suomen sotahistoriaankin. Häntä tosin hiukan hämmentää, kun Jussuf kertoo, että haluaakin saada lisää tietoa kenraali Airosta.

Kirja ei oikeastaan ole kirja maahanmuutosta ja maahanmuuttajien kohtaamista ongelmista, sillä tämä maahanmuuttaja oli kaikkea muuta kuin me suomalaiset olemme taipuvaisia maahanmuuttajista uskomaan. Jussuf oli menettänyt jalkansa Lontoon metron pommi-iskussa ja oli tullut Suomeen ennen kaikkea tekemään kirjaa A Foreigner's Guide to Finland. Kaikki kuitenkin kohtelivat häntä pakolaisena, joka elää tuilla ja joka on omassa maassaan kärsinyt niin sotaa kuin kidutusta. Hänen ongelmansa Suomessa olivat lähtöisin näistä ennakkoluuloista ja etenkin niistä ihmisistä, jotka eivät jää ennakkoluuloissaan ajatuksen tasolle vaan laittavat ulosteita postilaatikosta ja tehtailevat isännöitsijälle valituksia häiritsevästä elämästä. Toisaalta kirja loi myös uskoa: onneksi kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka stereotyyppisistä käsityksistään huolimatta kohtelevat tulokasta ystävällisesti ja auttavaisesti. Jos pekkoja, pirjoja ja marjoja olisi enemmän, maahanmuuttajilla olisi paljon helpompaa.