Aloitin opettajanurani 90-luvun puolivälissä, ja minusta tuli heti ammatillisen puolen opettaja, olkoonkin, että opetan äidinkieltä, en ammattiaineita. Hyvin nopeasti huomasin, että seitsemän vuoden yliopisto-opintojeni aikana olin opiskellut pääasiassa asioita, jotka eivät liittyneet mitenkään ammattikoulun äidinkielenopettajan arkeen.
Nopeasti tajusin myös, että minulla ei ollut käsitystäkään siitä, millaisia ovat oppimisvaikeudet ja miten paljon ne voivat pahimmillaan hankaloittaa oppimista. Itselle oppiminen oli aina ollut helppoa ja ns. kympin tytön oli vaikea keksiä, miten voisi auttaa opiskelijaa, jolla on vaikeuksia ihan perusasioissa, kuten lukemisessa, kirjoittamisessa tai ylipäänsä keskittymisessä opiskeluun. Niinpä aloin hankkia tietoa asioista; ensin osallistuin parin opintoviikon koulutuksiin lukivaikeudesta. Pääsin mukaan Vaasan sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen Työtaito-hankkeeseen, joka oli yksi koulumaailman 90-luvun lukuisista nuorten syrjäytymistä ehkäisevistä hankkeista, ja koska edelleen tarvitsin lisää tietoja ja taitoa, hakeuduin Jyväskylään opiskelemaan ammatilliseksi lukiopettajaksi. 25 opintoviikon opinnot kestivät työn ohessa parisen vuotta, ja sisälsivät muun muassa erityispedagogiikan approbaturin. Nämä opinnot edesauttivat minua taas hiukan eteenpäin työssäni ja kiinnostus erityisopetukseen pysyi ja kasvoi.
Vuosituhannen alussa halusin aloittaa erityisopettajaopinnot, mutta se olisi tullut turhan kalliiksi; olisi pitänyt ottaa virkavapaata lähipäiviksi ja kuitenkin tunnit olisi siirretty muihin ajankohtiin. En pitänyt tällaista järjestelyä kovin reiluna. Seuraavana vuonna tajusin, että kyse oli vain siitä, että meitä yhteisten aineitten opettajia (kieltenopettajaa ja minua) ei haluttu päästää erityisopettajaopintoihin, sen sijaan kaksi lähellä eläkeikää olevaa ammattiaineen opettajaa aloittivat vastaavat opinnot, osin oppilaitoksen tukemana.
Samoihin aikoihin aloitin merenkulun koulutusalan ervana toimimisen. Se oli aika vähän työllistävää, sillä siihen aikaan merenkulun koulutukseen oli tunkua: ala oli suositumpi ja ikäluokatkin olivat suurempia. Meille tuli siihen aikaan vähemmän opiskelijoita, joilla oli erityisopetuksen tarvetta. Muutos kahdenkymmenen opettajavuoteni aikana onkin ollut aika suuri. Tuntuu siltä, että ennen luokassa oli muutama opiskelija, joilla oli oppimista selvästi hankaloittavia tekijöitä, mutta nykyisin vähemmistönä ovat ne opiskelijat, joille oppiminen ei tuota vaikeuksia. Niinpä koko ajan on kasvanut tunne siitä, että olen voimaton lukuisten erilaisten ongelmien edessä. Tähän voimattomuuteen liittyy yleinen huoli Suomen nuorison lukutaidon ja -halujen heikkenemisestä sekä kriisi siitä, missä kaikessa minun opettajana pitää antaa periksi, saako enää mitään vaatia opiskelijoilta vai pitääkö katsoa sormien läpi ja edesauttaa omalla lepsuilulla opiskelijoiden valmistumista taitojen kustannuksella. Kaiken kukkuraksi vuosittaiset yt-neuvottelut ja valtiovallan linjaukset ammatillisessa koulutuksessa ovat herättäneet huolen työpaikan säilyvyydestä. Hakeutumiseni erityisopettajakoulutukseen ei siis selity vain jaloilla vaan myös itsekkäillä syillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti