Erityisopetuksesta kiinnostuminen

Aloitin opettajanurani 90-luvun puolivälissä, ja minusta tuli heti ammatillisen puolen opettaja, olkoonkin, että opetan äidinkieltä, en ammattiaineita. Hyvin nopeasti huomasin, että seitsemän vuoden yliopisto-opintojeni aikana olin opiskellut pääasiassa asioita, jotka eivät liittyneet mitenkään ammattikoulun äidinkielenopettajan arkeen.

Nopeasti tajusin myös, että minulla ei ollut käsitystäkään siitä, millaisia ovat oppimisvaikeudet ja miten paljon ne voivat pahimmillaan hankaloittaa oppimista. Itselle oppiminen oli aina ollut helppoa ja ns. kympin tytön oli vaikea keksiä, miten voisi auttaa opiskelijaa, jolla on vaikeuksia ihan perusasioissa, kuten lukemisessa, kirjoittamisessa tai ylipäänsä keskittymisessä opiskeluun. Niinpä aloin hankkia tietoa asioista; ensin osallistuin parin opintoviikon koulutuksiin lukivaikeudesta. Pääsin mukaan Vaasan sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen Työtaito-hankkeeseen, joka oli yksi koulumaailman 90-luvun lukuisista nuorten syrjäytymistä ehkäisevistä hankkeista, ja koska edelleen tarvitsin lisää tietoja ja taitoa, hakeuduin Jyväskylään opiskelemaan ammatilliseksi lukiopettajaksi. 25 opintoviikon opinnot kestivät työn ohessa parisen vuotta, ja sisälsivät muun muassa erityispedagogiikan approbaturin. Nämä opinnot edesauttivat minua taas hiukan eteenpäin työssäni ja kiinnostus erityisopetukseen pysyi ja kasvoi.

Vuosituhannen alussa halusin aloittaa erityisopettajaopinnot, mutta se olisi tullut turhan kalliiksi; olisi pitänyt ottaa virkavapaata lähipäiviksi ja kuitenkin tunnit olisi siirretty muihin ajankohtiin. En pitänyt tällaista järjestelyä kovin reiluna. Seuraavana vuonna tajusin, että kyse oli vain siitä, että meitä yhteisten aineitten opettajia (kieltenopettajaa ja minua) ei haluttu päästää erityisopettajaopintoihin, sen sijaan kaksi lähellä eläkeikää olevaa ammattiaineen opettajaa aloittivat vastaavat opinnot, osin oppilaitoksen tukemana.

Samoihin aikoihin aloitin merenkulun koulutusalan ervana toimimisen. Se oli aika vähän työllistävää, sillä siihen aikaan merenkulun koulutukseen oli tunkua: ala oli suositumpi ja ikäluokatkin olivat suurempia. Meille tuli siihen aikaan vähemmän opiskelijoita, joilla oli erityisopetuksen tarvetta. Muutos kahdenkymmenen opettajavuoteni aikana onkin ollut aika suuri. Tuntuu siltä, että ennen luokassa oli muutama opiskelija, joilla oli oppimista selvästi hankaloittavia tekijöitä, mutta nykyisin vähemmistönä ovat ne opiskelijat, joille oppiminen ei tuota vaikeuksia. Niinpä koko ajan on kasvanut tunne siitä, että olen voimaton lukuisten erilaisten ongelmien edessä. Tähän voimattomuuteen liittyy yleinen huoli Suomen nuorison lukutaidon ja -halujen heikkenemisestä sekä kriisi siitä, missä kaikessa minun opettajana pitää antaa periksi, saako enää mitään vaatia opiskelijoilta vai pitääkö katsoa sormien läpi ja edesauttaa omalla lepsuilulla opiskelijoiden valmistumista taitojen kustannuksella. Kaiken kukkuraksi vuosittaiset yt-neuvottelut ja valtiovallan linjaukset ammatillisessa koulutuksessa ovat herättäneet huolen työpaikan säilyvyydestä. Hakeutumiseni erityisopettajakoulutukseen ei siis selity vain jaloilla vaan myös itsekkäillä syillä.

Ajankohtainen koulumaailman kuvaus Petri Vartiaiselta

Jälleen yksi lupaava kuusamolainen äidinkielenopettaja on ryhtynyt sivutoimenaan kirjailijaksi. Petri Vartiainen ei ehkä vielä ole kirjoittanut yhtä kestävää kirjallisuutta kuin Minna Rytisalo tai Tommi Kinnunen, mutta Vartiaisen toinen romaani Miehen ryhti kolahti kyllä minuun nimenomaan koulumaailman kuvauksena. Näin uskottavaan kouluun sijoittuvaan kirjaan tuskin voisi pystyä kukaan muu kuin koulun arjessa elävä ihminen.

Kirja toi esille paljon niitäkin mietteitä, joita minä olen parin viime vuoden aikana pohtinut ja joskus ääneen lausunutkin. Omat kokemukseni ovat opiskeluaikojen sijaisuuksia lukuun ottamatta kokonaan ammatillisesta koulutuksesta, mutta samoja huomioita oli tehnyt romaanin kertoja, yläkoulun äidinkielenopettaja Antti.

Noudatan opetussuunnitelmaa, mutta yhä useammin on alkanut tuntua siltä, että nuorten pitäisi antaa oppia mitä tahansa, kun heillä on henki päällä. Kunhan oppivat. Iso osa heistä ei opi kunnolla mitään, jos aihe on akateemisesti rajattu.

Opetussuunnitelman lisäksi Pisa on opettajainhuoneen kirosana. Ulkomaalaiset rehtori- ja opettajaryhmät käyvät tutustumassa kehuttuun suomalaiseen koululaitokseen. Uskonnonopettaja tosin epäilee, että valtuuskuntien käynnit loppuvat, kun paljastuu, ettei somesukupolvi osaa kunnolla lukea. Sehän lienee monelle jo selvinnytkin. Lukeminen on vähentynyt ja samalla lukutaito heikentynyt. Opiskelijoiden sanavaraston heikkenemisen huomaa varmasti jokainen äidinkielenopettaja työssään: kirjoja lukenut teini osaa 70 000 sanaa mutta lukemattomalla nuorella sanavarasto on vain noin 15 000 sanaa. Epäilemättä myös se on selvinnyt äidinkielenopettajille ilman Pisaakin, että heikko lukutaito syrjäyttää nuoria ja että etenkin pojat ovat vaarassa. Suomessa tyttöjen ja poikien välisiä eroja lukutaidossa ei ole onnistuttu kaventamaan kuten monissa muissa Euroopan maissa. Siinäpä sitä haastetta myös ammattikoulun äidinkielenopettajilla poikavaltaisilla aloilla: miten saada pojatkin kiinnostumaan lukemisesta? Tänä vuonna ainakin Lukukeskus on UPM:n tuella tarttunut haasteeseen ja on järjestänyt 100 lukutaitotyöpajaa teknisten alojen opiskelijoille. Sosiaalisesta mediasta luin hankkeeseen osallistuneiden positiivisia kokemuksia; olivatpa jopa äidinkielen tuntien "mykät" pulpettiin tuijottajat heränneet, kun luokkaan on mennyt äidinkielenopettajan lisäksi Atomirotan Mikko Sarjanen vetämään sanataidetyöpajaa. Kannattaa tutustua Sanat Haltuun -hankkeeseen!

Koulutuspäivänä opettajakunta kuulee sivistystoimenjohtajan suusta kaunista puhetta integraatiosta:

Erityisoppilaita ei pidä eristää omiin pienryhmiinsä. Tämä kaupungissamme ymmärrettiin jo vuosia sitten. Olemme olleet edelläkävijöitä. Integrointi on onnistunut. Syrjäytymiskehitys katkaistiin sijoittamalla erityisoppilaita normaaliopetukseen. Sitten olemme tukeneet heidän valmiuksiaan pysyä luokkansa jäseninä. Oppimisvaikeus ei saa olla este. Integrointi on tehnyt mahdolliseksi sen, ettei diagnoosi ole nuorelle tuomio, vaan ensimmäinen askel paluulle normaaliin elämään ja koulunkäyntiin, ilman rajoitteita.

Todellisuutta on kuitenkin se, että opettajat eivät välttämättäkoe integraatiota yhtä auvoisena olotilana. Liikunnanopettaja Repe ei malta olla hiljaa:

Kaikilla on kolme vuotta paskat liikuntatunnit. Entä tavalliset oppilaat, jotka haluaa urheilla ja pelata kunnolla? Integrointi pilaa sen. Kun yksi autisti surraa katse yläviistossa pitkin kenttää ja käytöshäiriöiset raivostuu jokaisesta pallonmenetyksestä, niiden normaalienkin motivaatio katoaa. Sitä se integrointi käytännössä on!

Kukapa erityisopetuksen parissa askaroiva ei olisi joskus törmännyt ajatukseen siitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi, jos joukossa ei olisi erityisopiskelijoita! Opettaja joutuu näkemään paljon enemmän vaivaa, eikä aina sekään riitä, jotta saisi opiskelun sujumaan ryhmässä, jossa on monenlaisia opiskelijoita yhdenlaisten sijaan. Useimmiten tavallisella riviopettajalla ei ole edes keinoja selviytyä kunnialla tehtävästään. Olenkin miettinyt, että opettajankoulutuksessa pitäisi vieläkin enemmän antaa tietoja ja taitoja, joita tarvitaan erityisopetuksessa - ei niistä taidoista varmasti olisi haittaa, vaikkei ryhmässä erityisopiskelija-statuksella opiskelijoita olisikaan.

Antin koulu lienee aika lailla samanlainen kuin mikä tahansa yläkoulu Suomessa. Siellä on paljon oppilaita, joita koulu tai oppiminen ei kiinnosta. Oppilaita, jotka provosoivat ja provosoituvat - niitä samoja, jotka kuvaavat malttinsa menettänyttä ja ammattitaitonsa unohtanutta raivoavaa opettajaa YouTubeen. Mutta onhan siellä niitäkin opiskelijoita, joilla koulu sujuu ilman suuria ongelmia.

Herkullinen on kohta, jossa Antti menee tutustumaan ammattikoulutyöskentelyyn. Uskonnonopettaja Jarmo valistaa etukäteen Anttia siitä, millainen paikka on ammattikoulu ja millaista siellä on olla yhteisten aineitten opettajana, oli sitten nimeke yto tai atto:

Ammattikoulu on viemäri, joka löyhkää byrokratialta. Musta otettiin siellä kaikki irti, koska olin määräaikaisessa työsuhteessa, vuoden. Opetin kieliä, kuuluin yhteisten aineiden tiimiin. Henkilökortissa luki "tekniikka ja liikenne", istuin tietysti nekin kokoukset. Oppilaskunnan toiminta oli henkitoreissaan, tarvittiin uutta näkemystä, siis minua. Kerran kuussa siivooja kiskaisi hihasta, kaikki luokkatilat piti tarkistaa. Ja kun vahtimestari sairastui, minä kannoin roskat. Sitten jouduin vielä ryhmänohjaajaksi. Vihasin sitä, niin kuin kaikkea työtä, johon en ole pätevä. Kuusitoistakesäiset nulkit läpäisivät yhden kurssin ja tiesivät sähköalasta enemmän kuin minä. Se oli vitsi, joka sai suuni auki. Jos teologian professorit olisivat olleet puutarhureita, mitä olisi tapahtunut meikäläisen ammatti-identiteetille?

Kyllä, tämä on asia, joka minuakin on ahdistanut. Minun pitää hallita oma opetusalani, mutta siinä sivussa tietää aika lailla aloista, joilla opetan. Mikä mukavinta, ne voivat vaihtua joka vuosi - tulevaisuudessa kenties jaksoittainkin. Monessa koulussa säästöjä saadaan, kun eri koulutusalojen ryhmiä yhdistetään; viis siitä, että silloin opettajalta viedään mahdollisuus alakohtaistaa opetustaan niin paljon kuin hän siihen pystyy. Harmi, sillä se on usein se tärkein motivointikeino. Erityisopiskelijoiden kohdalla tämä vielä korostuu, sillä heitä on usein vielä vaikeampi saada kiinnostumaan äidinkielen opetuksesta ja siksi olisi tärkeää saada opetus hyvin alakohtaiseksi.

Nämä rakennukset ovat saaria ammattikoulun karikossa. Jokaisen oven takana vallitsee oma todellisuus. Yhteisten aineiden opettajat, kuten kielten maisterit, ovat oikeita opettajia. Ravintola-alalla venytetään vatsalaukkua ja käsitettä normaalipainoinen. Tekniikan hallissa luotetaan perinteiseen mieskuvaan ja puhumattomuuden positiivisiin mielleyhtymiin. Lähihoitajat pohdiskelevat elämän ja kuoleman kysymyksiä paskavaipan ja verioksennuksen sanavarastolla.

Tuo keskimmäinen ja suurin rakennus sisältää hallinnon siiven ja auditorion, jossa johtajien ideantynkien valehdellaan paisuvan koko mittaansa. Se on rahanpalvonnan temppeli. Opettajat nähdään liukuhihnatyöntekijöinä: kun opiskelija sattuu kohdalle, siitä pitää nopeasti muokata läpäisykelpoinen. Jos se on mahdotonta, lasketaan vaatimustasoa. Raha on jo maksettu, ennen kuin työelämässä havahdutaan petokseen.  

Kenties stereotypioita, mutta totta toinen puoli! Mutta kieltämättä ammattikoulussa voi törmätä aika laajaan kirjoon opettajia:

Siellä oli samaan aikaan eräs metsästäjä-kalastaja, joka opetti yhteiskunnallisia aineita ja kaikkea ylijäämäsälää, taidetta ja kulttuuria, psykologiaa, joista se ei oikeasti tiennyt hevon helvettiä, sillä se oli ainoastaan koulutukseltaan historianopettaja, ei sydämeltään. Sillä oli näkemys, että kaikki yleissivistävät aineet pitäisi opettaa hallissa sorvin äärellä. Se kuvitteli, että riittää, kun nuorille opetetaan vain ammattitaitoon liittyvät asiat. Se siis piti niitä robotteina, vaikka oikeasti jollekin metallimiehelle pitää opettaa kaikenlaista, jotta sitä tulee yhteiskunnan jäsen, äänestäjä. Että sitä kiinnostaisi monenlaiset asiat, ja että sillä olisi yleissivistystä, mutta niin tämä ehdotti. Historianopettaja, joka on hylännyt sivistyksen.

Runsaassa kahdessakymmenessä vuodessa olen huomannut, millaista aaltoliikettä koulumaailmakin on. Joskus on trendinä painottaa sitä, että myös ammattikoulun käyneen pitää päästä hyvistä lähtökohdista etenemään jatko-opintoihin, huonompina aikoina kiristetään vyötä ja tehdään opiskelijoista vanhan ajan duunareita, joille ei enää vaan taida löytyä työtä entiseen malliin. Siksi olisikin tärkeää, että ammatillisen tutkinnon suorittaneille suotaisiin koulutus, joka antaisi eväitä suoriutua niin arjessa, työssä kuin jatko-opinnoissa. Onko vaara, että reformin myötä Suomesta tulee taas luokkayhteiskunta, jossa ammattikoululaiset ovat sitä alempaa sakkia, joista tehdään yhteiskuntaan työmuurahaisia, joilla ei tosin ole enää sitä ammattitaitoa, joka amiksen käyneillä oli vielä 70-80-luvulla? Entä mikä on erityisopiskelijoiden asema ja rooli tässä kuviossa? Koulutetaanko heitä vain, jotta saadaan kaikille koulutus mutta ei välitetä työllistymisestä senkään vertaa kuin nykyisin. Vai onko niin, että jos saadaan yhteisten aineitten osuus häivytettyä minimiin, myös erityisopiskelijoilla on parempi mahdollisuus läpäistä koulu?

Entä millainen käsitys Jarmolla on yhteisten aineitten opettajasta?

Ammattikoulun laitostunein henkilö löytyy yhteisten aineiden opettajista. He eivät ohjaa työharjoittelijoita, ole yhteydessä yrittäjiin, vaan opettavat samoja asioita vuodesta toiseen, ja muka alakohtaisesti, huomioiden ammatin vaatimukset.

Auts!

Mutta millaisen todellisuuden Antti kohtaa ammattikoulussa? Heti kätellessään hän saa kollegaltaan ohjeen: "Kun antaa vittuilla vähän aluksi, niin ne jaksaa paremmin. Älä hermostu tai provosoi, nämä ovat periaatteessa sairaalatapauksia." Opiskelijat tekevät jonkinlaisia opinnäytetöitä, mutta ne ovat töitä, joita ei oikein tutkielmiksi voi kutsua. Antti ihmettelee ja peräänkuuluttaa jatko-opintokelpoisuutta, mutta siihenkin kollega-Miikalla on vastaus: "Ei nämä mihinkään jatka. Ja opinnäytetyö poistuu opintosuunnitelmasta." Niinhän se on, kirjoitustaidosta ollaan hiljalleen luopumassa ammattikouluissa, kenties pian lukutaidostakin? Ei, en ole vaatimassa entisenlaista opinnäytetyötä takaisin; haluaisin vain, että ammattikoulututkinnonkin suorittanut nuori osaisi lukemisen ja kirjoittamisen alkeet.

Kirjailija luo paikoin kovin synkän, mutta pitkälti kuitenkin realistisen kuvan koulusta 2010-luvun Suomessa. Hienoa kuitenkin on, että Antti jaksaa yrittää uudistaa opetustaan, koska on huomannut, ettei vanhaan tapaan voi jatkaa. Hän vie rohkeasti oppilaita koulun seinien ulkopuolelle, vaikka ei ole takeita siitä, että osaisivat käyttäytyä. Tai että ylipäänsä hänen kokeilustaan uudistaa opetusmenetelmiään olisi jotain hyötyä. Eikä kaikki suju todellakaan Antin toiveiden mukaan, mutta sitähän opetustyö pitkälti on: ilo on otettava irti pienistäkin onnistumista. Sama pätee myös erityisopetukseen tai ehkä etenkin erityisopetukseen!

Usein ajattelen kuin Antti:"Palkan takia olen tässä. Mutta ihmisenä välitän." Pitäisi jaksaa välittää vielä ainakin 16 vuotta - toivottavasti erityisopettajakoulutus antaa siihen keinoja.