Vanhatalo kertoo hyvin verkostojen historiasta: verkostoituminen ei ole mikään 2000-luvun somesukupolven keksintö, vaikka verkostoitumisesta onkin alettu vasta tällä vuosituhannella korostuneesti puhua. Iät ja ajat sosiaaliset verkostot ovat luoneet kyläyhteisöihin sosiaalista pääomaa ja sitä kautta turvallisuuden tunnetta. On myös huomattu, että kun maantieteellisiä alueita on verrattu toisiinsa verkostoituminen mittarina, verkostoituminen on lisännyt alueen vetovoimaa ja menestymistä. Yritysten kyky toimia verkostoissa lisää tutkimusten mukaan niiden menestymistä.
Silvennoinen toi kirjassaan esille, miten verkostoitumisesta puhuminen ja ilmeisesti myös toimiminen lisääntyi 1990-luvulla ja tällä vuosituhannella entisestään kiihtyi. Vanhatalo tuo kuitenkin esille sen, että jo 1980-luvulla sosiaalityön puolella markkinoitiin verkostoituminen tehokkaana yhteistyön muotona. Yhteistä parin, kolmen viime vuosikymmenen verkostoitumiselle on uuden teknologian hyödyntäminen, mikä onkin tehnyt verkostoitumisesta entistä helpompaa, kun se ei enää ole samalla tavalla aikaan ja paikkaan sidoksissa.
Tätäkin kirjaa lukiessani pohdin lisää ryhmän ja verkoston eroavaisuuksia. Vanhatalon mukaan ryhmällä ja verkostolla on usein samoja tavoitteita, mutta keskeinen ero on usein koossa eli jäsenten määrässä. Ryhmässä todennäköisesti jokainen jäsen tuntee toisensa ja voi halutessaan olla kaikkien ryhmän jäsenten kanssa vuorovaikutussuhteessa. Sen sijaan verkoston jäsenmäärä voi nousta jopa tuhansiin, jolloin on mahdotonta tuntea kaikkia saatikka olla kaikkien kanssa suoraan vuorovaikutuksessa. Hän tuo esille myös erot organisoitumisen asteessa:
Verkostossa pyritään joustavuuteen ja säilyttämään ryhmän etuja, mutta välttämään organisaation byrokraattisuutta ja jäykkiä toiminnan muotoja. Organisoitumisen asteen mukaan verkosto sijoittuu ryhmän ja organisaation väliin. Ryhmä on vähemmän organisoitunut kuin verkosto, mutta verkosto puolestaan vähemmän organisoitunut kuin varsinainen organisaatio.Kirjassaan hän esitteli erilaisia rooleja, joihin oli törmännyt kansalaisvaikuttamista tutkiessaan. Niinpä osa näistä rooleista ei ole mitenkään suoraan löydettävissä koulumaailman verkostoista (esimerkiksi paikallisaktiivivi), mutta useimpia kyllä löytyy mistä tahansa verkostosta.
Seuraava taulukko antaa lisätietoa siitä, millaisia nämä roolit ovat:
Anne Jyrkiäisen Verkosto opettajan tukena -väitöskirja vuodelta 2007 kulkee jo lähempänä omaa aihealuettamme eli koulua ja erityisopetusta. Tutkimuksen tarkoituksena oli mallintaa sitä, miten koulun toimijat jakoivat osaamistaan verkostoissa ja miten ne kehittyivät Hämeenlinnan seudun Oppijan Tuen resurssikeskuksissa, jotka edustavat pedagogisesti verkostoituvaa toimintamallia. Oppijan tuen taustalla oli kuulemma yhä kasvava huoli erityisopetuksen tarpeesta, heterogeenisistä ryhmistä sekä opettajien uupumisesta. Tutkimus tehtiin jo yli kymmenen vuotta sitten eli 2003 - 2006, enkä usko, että tilanne tuosta olisi ainakaan parantunut. Ongelmallista tutkimuksen iän lisäksi on se, että hanke kohdistui perusopetukseen, ja niinpä siinä korostettiin asioita, jotka eivät välttämättä ole niitä olennaisimpia ammatillisella puolella. Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi rehtorilla oli kovin suuri merkitys ja rooli koulun toimintatavoissa. Väittäisin, että ammatillisella puolella oppilaitokset ovat nykyisin jo niin suuria, ettei rehtorilla välttämättä ole kovin suurta vaikutusta käytännön työhön ruohonjuuritasolla esimerkiksi erityisopetuksen osalta.
Itse en ole koskaan kuullut hankkeesta, mutta se ei vielä paljon kerro. Niinpä etsin netistä tietoa siitä, mikä on tilanne nykyisin. Löytyi Hesarin artikkeli aiheesta vuodelta 2003. Siinä kerrotaan selkeästi, mistä hankkeessa oli kyse. Artikkelin perusteella kyseessä ei ole mitenkään ihmeellinen tai erityinen hanke, ei ainakaan näin vuoden 2017 vinkkelistä. Ainakin meillä ammatillisella puolella on ollut yhteistyötä koulun ulkopuolisten toimijoiden kesken jo pidemmän aikaa, eikä opettajan ole tarvinnut selvitä yksin pulmineen, joita syntyy esimerkiksi oppimisvaikeuksien tai oppijan henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Siinäkin mielessä aihe lienee jossain määrin vanhentunut.
Perusasiat ja lähtökohdat ovat kuitenkin edelleen samat. Anne Jyrkiäinen tuo esille toivottavasti
ikuisen totuuden siitä, miten toiminta koulussa perustuu vuorovaikutukseen, mutta silti opettajien asioiden jakaminen, yhteinen oppiminen tai yhteisölliset työskentelytavat eivät tutkimuksen teon aikaan vielä olleet itsestäänselvyyksiä. Uskoisin, että tässä on tapahtunut parannusta ja varmasti esimerkiksi peruskoulussa uusi OPS ja ilmiöpohjainen oppiminen tuo muutosta lisää. Miten sitten käy reformin ja digiloikan myötä ammatillisella puolella? Lisäävätkö työssä oppiminen, yksilölliset opintopolut ja verkkokurssit vuorovaikutusta? Itse olen ainakin huolissani siitä, miten käy vuorovaikutustaitojen oppimiselle siinä vaiheessa, kun äidinkieltäkin opiskellaan pääosin verkossa ja työpaikoilla kiireisen työpaikkaohjaajan johdolla. En tietenkään tarkoita, että vuorovaikutustaitoja opittaisiin vain äidinkielen tunneilla; niitä taitoja pitäisi oppia millä tahansa tunnilla. Väitän myös, että verkko oppimisalustana ei korvaa perinteisiä vuorovaikutuksen muotoja, vaikka toki verkossakin on vuorovaikutusta. Itse olen nauttinut kaikkein eniten aina tilanteista, joissa saa opiskelijat aitoon keskusteluun, ajatusten vaihtoon sekä innostuneeseen mutta silti maltilliseen ja toiset huomioon ottavaan keskusteluun. Soisin tulevaisuuden koulussakin olevan vielä tilaa sellaisille keskusteluille. Esimerkiksi tällä viikolla keskustelimme kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa merenkulkuaiheisten novellien innoittamina siitä, millaista on työskennellä rahtilaivoissa ja millaista matkustajalaivoissa; millaisia haasteita merenkulkijan työ ja elämä tuo siviilielämälle, perheelle maissa. Epäilen, että samaa keskustelua ei olisi syntynyt yhtä innostuneesti verkossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti